Kirkkolain muutos, jolla olisi uudistettu seurakuntarakennetta Suomen kirkossa, kaatui kirkolliskokouksessa lain toisessa käsittelyssä, kun lain taakse ei tullut määräenemmistöä. Tulos oli 78 – 31. Määräenemmistöön olisi vaadittu 82 ääntä.

Vastaan äänestäneillä oli monia eri perusteita: 1) pakko, osa olisi halunnut liittymisen yhtymiin olevan vapaaehtoista ja he olisivat säilyttäneet yksittäisseurakunnan, 2) pakolliset virat: osa vaati, että kussakin seurakunnassa olisi oltava edelleen laissa määrätty diakonian virka ja osa, että myös kanttorin virka. 3) kiire: osa perusteli kiireellä, 4) kuntarakenneuudistuksen viipyminen, 5) tulossa olevat muut muutokset, 6) ehkä joitakin muitakin syitä, joita ei sanottu ääneen?

Miksi näitä syitä ei otettu huomioon? Ne yritettiin ottaa huomioon, tekemällä väljä puitelaki, jota olisi voitu soveltaa paikallisesti yhtymän perussopimuksia tehtäessä. Vapaaehtoisuuden taas katsottiin vesittävän koko uudistuksen tavoitteet.

Lain puolustajien perusteluna olivat tulevaisuuden haasteet, joihin uudella, kevyemmällä rakenteella oli tarkoitus vastata.

Lakiesitys siis raukesi äänestyksen tuloksena, sitä ei enää ole. Uusi kierros alkaa, kun kirkkohallitus tai joku kirkolliskokousedustaja tai edustajat tekevät aloitteen, jos jotain uudistamista halutaan.

Mitä nyt? Seurakuntaelämä jatkuu kuten tähänkin asti. Ehkä pieniä seurakuntia liittyy suurempiin tai perustaa vapaaehtoisesti tai kuntajaon muuttuessa seurakuntayhtymiä. Jossain vaiheessa alkaa uusi kierros, uusi valmistelu ja uudet käsittelyt.

Pahalta tuntunee niistä seurakunnista, jotka olivat odottaneet toiveikkaasti uudistusta, joka helpottaisi heidän asemaansa. Niiden kannalta uudistuksella olisi ollut kiire, mutta muillakin haasteet kasvavat vuosi vuodelta.

Etelän seurakunnat eivät sitä olisi tarvinnut, vielä. Muualla tarve oli akuutimpi. Näytti siltä, että vastustus tuli juuri sieltä suunnasta, jossa uudistusta olisi eniten tarvittu.

Valmistelussa käytettiin usean vuoden aikana paljon työtunteja ja rahaa. ”Turha työ valui hukkaan”, kuten joku sanoi. Siltä itsestäkin tuntuu, kun kolmisen vuotta rakenneuudistuksen parissa olin kirkolliskokouksen ja sen hallintovaliokunnan jäsenenä sitä valmistelemassa.

Aineisto, tieto ja saatu kokemus eivät mene aivan hukkaan, vaan ovat osa seuraavan kierroksen ja mahdollisten osauudistusten perustaa. Sillä tavalla kirkossa on isoja uudistuksia aikaisemminkin syntynyt; kierros kierrokselta maali on lähestynyt ja lopulta saavutettu.

Diakonaattiviran perustaminen meni lähetekeskustelun jälkeen lakivaliokunnan jatkovalmisteluun. Siitä pidettiin jälleen tänään pitkiä puheita, joissa vihkimisviran teologisia, historiallisia ja käytännöllisiä taustoja selviteltiin. Itselleni hankkeen luonne, vihkimys- ja palvelusvirkojen ero, alkoi vähän aueta Heikki Hiilamon puheenvuoron myötä.

Huomenna perjantaina on jo taas yhteenvedon aika. Aamumessu kello 8, sen jälkeen vielä pari täysistuntoa.