Kirkolliskokous ei ole kirkon jäsenistö pienoiskoossa, eikä ole tarkoituskaan olla. Kirkossa valta kätkeytyy labyrinttiin, josta sitä on vaikea löytää. Valtaa piilotellaan ja sekoitetaan niin, että vastuut hämärtyvät.

Kun kirkolliskokous ei ole jäsenistö pienoiskoossa, siitä seuraa, että se ei koe ja ajattele samalla tavalla kuin jäsenistö. Varmimpana vakuutena on tiukka ¼ vähemmistösuoja. Neljäsosa edustajista kykenee estämään lähes minkä tahansa muutoksen.

Syynä kirkolliskokouksen ja jäsenistön eritahtisuuteen on ainakin osaksi välilliset vaalit. Jäsenet – pieni osa heistä – valitsee ensin seurakuntien kirkkovaltuustot ja seurakuntaneuvostot, jotka valitsevat kirkolliskokouksen maallikkoedustajat. Papit valitsevat omat edustajansa.

Seurakuntavaalien yhteydessä ei juurikaan ajatella kirkolliskokousedustajien valintaa eikä keskustella kirkolliskokouksessa päätettävistä asioista.

Ehkä pääosin kirkolliskokousedustajat valitaan edelleen muilla kuin heidän edustamiensa mielipiteiden perusteella (paikkakunta, puolue, herätysliike…). Samalla listalla voi olla aivan eri tavoin ajattelevia.

Jäsenistön etäisyyttä edustajiinsa lisää alhainen äänestysaktiivisuus seurakuntavaaleissa. Jäsenistön enemmistöllä saattaa olla omat odotuksensa kirkon suhteen, mutta odotuksia ei yritetä täyttää vaaleissa, vaan kirjoittamalla yleisönosastoihin, kolumneihin tai someen. Jotkut eroavat protestina koko kirkosta.

****

Kun seurasi kirkolliskokouksen kevätistuntoviikolla käytyä keskustelua kirkon avioliittokäsityksestä, tuntui että sitä käytiin ikään kuin kuplan sisällä, erillään elävästä elämästä.

Tuossa keskustelussa oli kyse aloitteesta, jossa esitettiin kirkon avioliittokäsityksen laajentamista niin, että myös samaa sukupuolta olevat parit voitaisiin vihkiä kirkollisesti ja siunata heidät.

Aloitteen lähetekeskustelussa käytettiin 63 puheenvuoroa puolesta ja vastaan. Molemmat puolet perustelivat kantaansa Raamattua tulkitsemalla.

Oletukseni on, että jäsenistä jo enemmistö olisi valmis siihen, että kirkko vihkisi. Ja enemmistö tuskin ymmärtää, miksi ei voida siunata, siis pyytää Jumalalta siunausta.

Arvelen, että tuohon vastataan, että kirkon ei pidäkään toimia yleisen mielipiteen ja galluppien mukaan. Oma ajatukseni kulkee toisinpäin: Kristinuskon ydinsanoma on tuotava tämän ajan ihmisten arjen keskelle, samoin kuin se tuli 2000 vuotta sitten sen ajan ihmisten elämään.

Uskon ja Raamatun tulkitseminen on vallan käyttämistä.

”On ongelmallista, jos kirkko on armottomampi kuin yhteiskunta ympärillä.” Näin muistan silloin vielä maakuntalehden päätoimittajana toimineen Matti Kalliokosken sanoneen Seinäjoella kirkon viestintäpäivillä muutamia vuosia sitten.

Olisiko mahdollista löytää jokin kompromissi tai peräti yhteisymmärrys tässä asiassa? Moni totesi Turussa, että jokin tie eteenpäin on löydettävä. Ja osan mielestä näin on hyvä, ei tarvita tietä mihinkään päin.

****

Meitä kirkolliskokousedustajia sanotaan kirkon edustajiksi. Keitä me siis tarkkaan ottaen edustetaan? Kirkkoa jäseniin päin vai päinvastoin? Kasvaako kirkko ylhäältä alas vai alhaalta ylös?

Kirkossa pelätään demokratiaa, mutta miten muutoin valtaa voidaan perustella? Vallan kohteet antavat luotetuilleen eli luottamushenkilöille valtuutuksen, jota he käyttävät. Varsin usein unohdetaan seurakuntalaiset, ikään kuin kukaan ei edustaisi heitä.

Kirkolliskokouksen valitsemista suoralla jäsenvaalilla vastustetaan mm. sillä perusteella, että silloin valituiksi tulisi ”julkkiksia” ja ”poliitikkoja” tai muutoin ”asioita tuntemattomia”.  En usko tuohon, vaikka kyllähän nuokin siihen tehtävään kelpaisivat siinä kuin muutkin jäsenet.

Suuri kysymys on, miten saisi seurakuntalaisten enemmistön äänestämään ja vaikuttamaan kirkossa.