Kirkollista viestintää tehdään monella tavalla ja monessa tarkoituksessa. Viestinnän arvioinnissa kritiikki johtuu usein tarkoituksien sekoittamisesta. Seuraavassa esitän muutamia ajatuksia kirkollisen mediaviestinnän kirjosta.

Aloitan kirkolliskokouksesta. Siellä konservatiivisten edustajien tapana on arvostella Kirkon tiedotuskeskusta, joka tuottaa paljon kritiikille altista aineistoa, onhan sillä päävastuu evankelis-luterilaisen kirkon viestinnästä. Toki sen toteuttamiseen osallistuu koko kirkon väki.

Kirkolliskokouksen konservatiivit - tai osa heistä - arvostelevat tiedotuskeskuksen tuotoksia ja medioita siitä, että ne eivät ole tarpeeksi julistavia ja evankelioivia ja että niissä ei ole joitakin sanoja riittävän usein tai että ne eivät arvostelijoiden mielestä aina edusta ”kirkon virallista kantaa”. Ei ehkä pidetä siitäkään, että ollaan toisin ajattelevien ja uskovien kanssa samoilla palstoilla ja verkostoissa.

Palaan KT:n rooliin myöhemmin, mutta entä muut kirkossa viestijät.

Järjestöjen ja herätysliikkeiden viestinnän rooli on selkeä. Ne edustavat julkaisijansa selkeää kantaa, joka on koko kirkkoa rajatumpi. Esimerkiksi Uusi tie ja Sanansaattaja -lehtiä tai Päivämiestä lukiessa ei jää epäselväksi, mitä mieltä ollaan.

Niillä on myös selkeä kohderyhmä, oman järjestön samanhenkiset jäsenet. Järjestölehtien levikki riippuu järjestön jäsenmäärästä, eikä niiden tarvitse kilpailla ”vapailla markkinoilla”. Ne vaalivat lukijoiden yhteishenkeä ja eroa muihin.

Kansan Raamattuseuran Sanaan pätee osaksi sama kuin yllä, osaksi se tavoittelee laajempaa lukijapiiriä ja on valmis myös pohtimaan uskon asioita. Körttiläisten Hengellisen Kuukauslehden linja on hengellisesti väljä, mutta muutoin se tuntuu ”ystäväkansan” keskinäiseen kanssakäymiseen tarkoitetulta.

Kotimaata pidän yleiskirkollisena, kansankirkon äänenkannattajana, joka pyrkii palvelemaan koko kirkkoa. Kotimaasta saa kuvan koko kirkosta ja mitä siellä tapahtuu. Painotus on hallinnossa, rakenteissa ja vähän teologiassakin. Näkökulmaa voisi kutsua ”tuotantolähtöiseksi” ja vähän etäiseksi.

Pidä Kotimaata erittäin hyödyllisenä kirkon työntekijöille ja välttämättömänä luottamushenkilöille. Sen tehtävää eivät herätysliikkeiden mediat täytä. Uskoisin Kotimaata syytettävän milloin liberaaliksi, milloin konservatiiviseksi tai sitten liian laimeaksi?

Mikään edellä mainituista medioista ei varsinaisesti toimi seurakuntien ”tavallisten” jäsenten tasolla, eivätkä ne vastaa heidän tarpeisiinsa. Se onkin mielestäni seurakuntalehtien ja seurakuntamedian kenttää. Niiden lukijat, somettajat ja kuuntelijat elävät todeksi kirkon arkea. Seurakuntalehtiä ja seurakuntien somea luetaan ja ohjelmia kuunnellaan. Somen kohdalla on toki muistettava, että lehtiin verrattuna niiden saavuttama väki on vielä pieni.

Entä Kirkon tiedotuskeskus (KT)? Se toimii moniarvoisessa ja monenkeskisessä viestintäympäristössä, jossa saatetaan olla hyvinkin välinpitämättömiä, jopa vihamielisiä kirkon suhteen. Sen erityinen tehtävä on tarjota kirkon näkemyksiä ja tietoa yleiseen keskusteluun sekä haistella, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

KT:n on aina ajateltava viestien perille menoa ja vastaanottamista. Herätysliikemedioilla ei ole sitä haastetta, oma väki kuuntelee kyllä.

KT:n tehtävä ei varsinaisesti ole suora evankeliointi, välillinen kylläkin. KT avaa korvia kuulemaan kirkon sanomaa, mutta totisella torvensoitolla se ei onnistu. Varsinaiset hartausohjelmat ovat oma lukunsa, jolla on omat kanavansa ja kuulijansa.

Kirkollisen ja uskonnollisen viestinnän puutteena pidän keskustelufoorumien pienuutta tai puutetta. Kotimaa24 kyllä periaatteessa toimii tuolla kentällä, mutta laajuutta saisi olla enemmän.

Kirkossa kritiikkiä ja jopa keskustelua pelätään, kaupallinen media puolestaan pelkää uskonnollisuutta. Teologit ja eri suuntaukset keskustelevat omissa porukoissaan ja törkyviesteille on paikkansa.

Todellista vuoropuhelua on vähän ja keskusteluissa kuljetaan usein kunkin osallistujan omien totuuksien viittoja seuraten.