Espoon hiippakunnan kirkolliskokousedustajat tapasivat seurakuntalaisia Tuusulassa.
Jäsenet muodostavat seurakunnan, mutta miten seurakuntalaisten yhteys syntyy ja toimii? Mitä jäsenyys merkitsee ja saako jäsen sitä, mitä haluaa ja tarvitsee? Mitä tehdä, että kirkko olisi ihmisille tärkeä?
Miten ylipäätään tavoitetaan seurakuntalaiset?
Tällaisia perustavaa laatua olevia kysymyksiä nousi esiin, kun kirkolliskokousedustajat keskustelivat viime sunnuntaina Tuusulan Kirkkotuvassa kirkkoväen kanssa. Kiitoksia tuusulalaisille hyvästä keskustelusta ja Tapio Tähtiselle keskustelun juontamisesta ja pastori Johan Savolalle uusien virsien säestämisestä!
Keskustelussa tuotiin esiin monia hyviä vastauksia em. kysymyksiin.
Varajäsenenä tämän kevään istuntoon osallistuva, Vantaan seurakuntien viestintäpäällikkö Meri-Anna Hintsala muistutti, että ensin on tiedettävä, keitä omassa seurakunnassa asuu.
Seurakunnat eivät ole väestöltään samanlaisia. Ikä ja ammatit, elintavat ja harrastukset, myös suhde seurakuntaan vaihtelevat. Näin toiminnankin on oltava soveltuvilta osin erilaista. Siltä pohjalta mietitään, miten juuri oman seurakunnan jäsenet tavoitetaan.
Hän toi esiin myös sen faktan, että valtaosa seurakuntalaisista on nykyään yhteydessä kirkkoon ensisijaisesti median välityksellä.
Ensiarvoisen tärkeänä pidettiin, että seurakunnasta otetaan yhteyttä ihmisiin: kirje silloin tällöin, tekstiviesti, tapaaminen kadulla ja tietysti varsinaiset mediat kuten lehti ja sosiaalinen media.
Itse olen kirkon luottamushenkilönä ajanut kieliasiaa eli on puhuttava kieltä, jota nykyihmiset ymmärtävät. Se ei ole itsestään selvää, sillä suomeakin voidaan puhua monella tavalla. ”Insinööreillä ja teologeilla on oma ammattislanginsa, jota käyttävät, mutta jota muut eivät välttämättä ymmärrä”.
Tästä saatiin Tuusulan messussa esimerkki. Messu oli hienosti suunniteltu ja toteutettu, liturgia ok ja saarna havainnollinen ja ymmärrettävä, mutta mm. liturgiset laulut, jotka yleensä lauletaan yhdessä suomeksi, nyt ne kuunneltiin latinaksi taitavan kuoron esittäminä. Korkeatasoista, mutta tavallisen kirkon penkissä istuvan kannalta melko vierasta. En edes huomannut, että siinä esimerkiksi kuunneltiin uskontunnustuskin latinaksi.
Samalla tavalla harvoin kirkossa käyvältä voi kirkon normaalikieli jäädä ymmärtämättä, jos ”puhutaan kirkkoa” tai kuten myös sanotaan ”kaanaankieltä”.
Kristinuskon ydinsanoman tulisi tulla todeksi meidän aikamme ihmisten arjen elämässä.
Kirkon harjoittama diakonia eli ihmisten auttaminen on monelle yksi syy kuulua kirkkoon. Usein sanotaan, että ”ihmiset eivät tiedä, kuinka paljon hyvää kirkossa ja seurakunnissa tehdään lähimmäisten hyväksi”. ”Jos tietäisivät, he eivät eroaisi kirkosta”, väitetään.
Kirkon ja seurakuntien viestintä on kuitenkin jo vuosikymmenten ajan yrittänyt tehdä kirkon työtä tunnetuksi. Miksi viesti ei mene perille?
Kirkossa yritetään keventää rakenteita (hallintoa, päätöksenteon muotoja, päällekkäisiä toimintoja esim. koulutuksessa), jotta resursseja jäisi mahdollisimman paljon varsinaiseen perustoimintaan, painotti kirkolliskokouksen talousvaliokunnan puheenjohtaja Tapio Tähtinen.
Työ on vaikeata, sillä kaikki ”luopuminen on lähes mahdotonta”. Mieluummin halutaan lisää resursseja.
Jäsendemokratia on yksi seurakuntalaisten osallistumiskanava. Syksyllä on seurakuntavaalit, joissa valitaan uudet kirkkovaltuustot seurakuntiin, ja valtuutetut myöhemmin valitsevat uuden kirkolliskokouksen. Äänestysinto on kuitenkin laimeaa, miten sen saisi nostettua? Se on myös mittari, joka kertoo jotain yhteisön tilasta.
Vaaleihin osallistuminen tulisi tehdä nykyistä helpommaksi ja saada seurakuntalaiset osallistumaan ehdokkaina ja äänestäjinä.
Kerroimme myös keskustelun kuluessa kirkolliskokouksessa ensi viikolla esille tulevista asioista kuten kirkkolain selkeyttämisestä eli kodifioinnista, talousasioista ja tulevaisuushankkeista. Avioliitosta ei tällä kertaa juuri puhuttu kuin ”pienissä pöydissä”.